Gloria´s Story

Heissan ja hyvää heinäkuuta! Potuttaa, kun en heti ekana päivänä (1.7) päässyt rustailemaan stooria mietteistäni (joku pakkomielle näitä ”ensimmäinen postaus ensimmäisenä päivänä” -juttuja kohtaan). Ja tuo otsikko, tiedetään, tiedetään, mutta minkäs sille voi, kun tulee sellainen ”sen on pakko olla se, ei mikään muu!” -aatos. Niin, mitäpä elämä minulle antaa? Tai noin yleensä, mitä se antaa ihmisille? Se antaa seikkailua, kokemusta, tunteita ja jotain, joka on ainut kertaista. Ja koska kaikki me elämme vain kerran (minun uskontoni mukaan), miksi tuhlata elämäänsä? Sepustin tästä jo pikku pätkän haastesarjan yhteydessä, mutta juuri äsken käymäni keskustelu äidin kanssa sai minut taas motivoituneeksi kirjoittamaan aiheesta. Eli siis, jotta asia hieman selkeytyisi, kirjoitan keskustelumme (joka oli lähinnä väittely) tähän. Isä oli siinä jossain sivuroolissa.

Äiti = Ä, minä = M, isä = I

Ä: Ensi vuonna tsemppaat sun todistuksen keskiarvon paremmaksi. 9.7 on sellainen sopiva.

(Tässä vaiheessa pinnani alkaa palaa ja yritän hillitä itseni tuijottamalla TV:ssä pyöriviä mainoksia)

M: No ei kukaan sellaista saa. Paitsi jotkut opettajan lellikit.

I: Mitä, mulla oli koulussa 9.7 keskiarvo todistuksessa!

(Tässä kohtaa on syytä huomauttaa, että isänäiti oli jokseenkin sellainen vanhempi, jonka en todellakaan toivo tulevan never ever kohdalleni. Kaikki harrastukset oli kielletty, jotta opiskelu olisi varmasti etusijalla. Koulussa ainoastaan 10 kelpasi kokeesta ja kaikessa piti olla täydellinen. Muuten sai hieman huutia. Kiitän Taivaan Isää (menipä uskonnolliseksi), että kohdalleni ei ole osunut tällaista äitiä.)

Keskustelu/väittely päättyi varmaan näihin jokaisen yhteen kommenttiin, kun hermoni alkavat olemaan riekaleina ja poistun omaan huoneeseeni lähettämään tekstiviestiä kaverilleni, jotta voin purkaa raivoani edes jollekkin. Lopputulos = vanhemmat ovat aina väärässä, kaverit ymmärtävät ja ovat oikeassa. Tiedän, että tuo kuullosti viisi vuotiaan sanomalta, mutta välillä on kiva piruilla vanhemmille puhumalla eskari-ikäisen malliin. >: DD

Joten selvennetään asiaa vielä sen verran, että oman rakkaan äitini mielestä elämänkaari menee lähestulkoon näin.

1. Syntymä

2. Opiskelu

3. Työ

4. Kuolema

Ymmärrän täysin, että äiti haluaa minulle hyvän työn, jotta pystyn elättämään itseni jne. Ja onhan se äidin velvollisuus vahtia kakaroidensa perään, etteivät ne tee aivan mitä lystäävät ja ovat kunniallisia kansalaisia ja pala pala. Jos eläisin elämäni ainakin kahdesti (luojan kiitos en elä…) toinen niistä voisikin ehkä mennä tämän yksinkertaisen ja tylsän kaavan mukaan. Mutta koska minä elän elämääni, minä myös päätän siitä. (18 ikävuodesta eteenpäin tosin…) Äidin mielestä on oikein, että ei elä elämäänsä, vaan ensin opiskelee kympin arvosanoilla (tarkoittaa yhtä kuin sitä, että elämässä kaikki muu jää pois, mikä tarkoittaa yhtä kuin henkinen itsemurha) ja sitten työskentelee tylsässä ja hyvä palkkaisessa työssä lopun ikänsä ja lopulta kuolee rikkaana ja onnettomana pois ja maatuu ja niin edelleen. Tottakai raha on tärkeää, sillähän tämä koko maailma pyörii. Mutta yhtälö paljon rahaa + ei onnea = ei nyt vain ole elämä, mitä minä haluan. Tosin yhtälö ei rahaa + ei onnea ei myöskään toimi, joten oma yhtälöni elämässä on tämä: sopivasti rahaa + sopivasti onnea. Tottakai elämässä pitää raataa. Raataa itsensä kuoliaaksi. Mutta haluan palkita itseni raatamisen jälkeen jollain kivalla, jollain ihanalla kokemuksella, joka jää sydämeeni, joka tekee minut onnelliseksi ja jota voin muistella hyvillä mielin loppuelämäni. Tämä ei nyt välttämättä tarkoita shoppailureissua (onhan sekin yleensä onnellinen kokemus), vaan jotain ainutlaatuista, jotain ihanaa. Esimerkiksi itse nautin suunnattomasti kauniista auringonlaskuista, rauhallisista hetkistä, jolloin vain istuu hiljaa ilman kiirettä ja tuntuu, että voisi olla siinä aina ja kauniista maisemista, jotka jäävät muistoihin ilman valokuvia. Haluan nähdä maailmaa, kokea kaikenlaista. Jos elämäni motto olisi ”työtä, työtä ja kodinhoitoa” en välttämättä olisi onnellinen. Toki monen elämä koostuu näistä kolmesta asiasta, mutta monet myös menevät esim. kerran vuodessa ulkomaille rentoutumaan ja vain nauttimaan. Se tunne, kun vain nauttii jostain, on jotain sellaista, minkä takia kannattaa elää, kannattaa tehdä töitä. Ja koska näitä hetkiä ei välttämättä ole paljon, niistä kuuluu nauttia. Minut tekisi todella onnelliseksi, jos saisin kierrellä maailmaa, nähdä ihania auringonlaskuja ja tehdä kaikkea unohtumatonta. Joten lopetan tämän stoorin taas sanoihin, että nauttikaa hyvät ihmiset elämästä ja tehkää edes joskus jotain, mikä saa sydämenne pakahtumaan onnesta. ; ))