Tuntuu, etten oo pitkään aikaan kirjotellu tänne kauheesti kuulumisia. Tarkotus olis väsää yks postaus uusista ostoksista, mutta se sitten lokakuun puolella luultavasti. ; ))
Tällä hetkellä elämässä on meneillään sellanen vaihe, etten tiedä itkeäkö vai nauraa. Tuntuu, että kaikki on ok, mutta silti ei oo ja että elämä kulkee ihan hirveetä vauhtia eteenpäin, kun taas mitään ei tapahdu. Sain tänään kuulla, että yksi parhaista kavereistani muuttaa Helsinkiin (ei mitenkään hirveän kauas) isänsä luo, kun sen vanhemmat eros. Sille se on ihan jees homma, kun se ei sen äidistä tykkää ja se saa siellä vähän niin ku alottaa uuden ja paremman elämän, mutta tuntuu jotenkin oudolta, kun taas yksi ihminen lähtee pois joka päiväisestä elämästä. Tai siis tottakai me nähdään viikonloppusin ja tolleen, mutta meiän luokalla ei oo kauheesti tyyppejä, joiden kanssa hengata, ja meiän porukka on semmonen neljän tyypin jengi, jossa viides roikkuu perässä, vaikkei sitä kaivatakaan. Että sitten kun se kaveri muuttaa, niin meitä on enään kolme.
Ja jos oisit neljä vuotta tuntenu tyypin, jonka kanssa pystyy puhumaan kaikesta, joka ymmärtää täydellisesti omaa ajattelumaailmaa jne. (yritän olla syvällisymättä, etten ala itkee tyyliin tääl : DD), ja se tyyppi on se, jonka kanssa kuljet joka aamu kouluun, koulusta kotiin, chattailet, tekstaat ja keskustelet facessa, angstaat kahestaan, kun koko muu maailma tuntuu olevan teitä vastaan, meette käytävillä yhessä joka paikkaan, eikä toinen oo ikinä kahta metriä kauempana, ootte niin erottamattomat, niin jää jotenki tyhjä olo, kun se toinen ei sitten ookkaan siinä.
Tänä vuonna oon henkisesti oppinu irtaantumaan siitä tyypistä, mutta ei se sitä silti tarkota, etteikö olis jotenki outo olo, kun toinen ei koko aika kävele vierellä joka paikkaan. Jotenki jätti tosi oudon olon, ku aatteli, että ei tämmöstä ystävyyttä kauan jatku. Mutta ymmärrän täysin, miks se sinne Hesaan haluu lähtee ja tietysti oon ilonen sen takii, että siellä sen ei tartte kestää sen kamalaa äitiä, joka antaa tyhjästä kotiarestia ja ottaa kännykän ja koneen puoleks vuodeks pois + ragee ku joku psyko tyyliin koko aika. Yritän lohduttautuu sillä, että nään sitä pari kertaa kuussa, kun sen pitää tulla sen äidillä käymään. Ja tietty mennään meiän jengillä sen luo riehuu. : DD Mut silti.
Tossapa toi syvällinen puoli. Tänään oltiin pari tuntii kamujen kanssa ja oli kyl ihan tajuttoman hauskaa, vaikka vaan syötiin sipsii ja riehuttiin siellä puskassa, mut ei sillä oikeesti vaan oo väliä, että mitä tekee, jos se porukka on oikee. Tuntuu, että toi oli vika kerta kun oikeesti meillä on toi jengi kasassa ja ollaan yhessä paikassa, mutta toivottavasti ei.
(Tän kuvan perusteella haluun Rio de Janeiroon. ♥)
Tänään käytiin myös mummolla, katteleen, et se on vielä hengissä (joo moi.. : )) ) ja olin leiponu muropikkuleipii, joita vein sinne, ku oon niin leija näillä kokkaustaidoillani. : DD Ukki oli jostai väsänny (kaivanu kellarista) kaitafilmi koneen ja jotain tyylii -70 – 80 – luvun jotain kaitafilmejä ja katottii varmaa kymmene semmosta, kun mummin ja ukin piti pistää niitä aikajärjestyksee. Oikeesti, se on kyl aika outoo kattoo jotain kahen minan filmii, jossa tyyliin oma äiti laskettelee/ui/vesihiihtää/riehuu jotain omaa joskus tyylii 10 vuotiaana. Ne oli kyl ihan jees ne filmit, koska tajusin just, miten onnekas oon, kun en elä 80 -luvulla, vaan 2010 – luvulla, jollon on kaikki plasmateeveet ja tietsikat ja muut. Jotenki kaikki paikat näytti niissä filmeissä tosi ankeilta ja karuilta, vähä niinku kaikkialla olis metsää vaan. Yks filmi oli just jostain meiän mökin rakennuksesta ja mökkiranta näytti semmoselta umpeenkasvaneelta rämeiköltä. Että joo, olen ihan onnellinen tässä ajassa. : ))
Joo, tiiän, että kuvat ei liity mitenkään tähän tekstiin ja sori kun vedin tommosta nyyhkystoorii ekat viiskyt rivii, mutta ne, jotka lukee tästä vaan tän osan/ei lue mitään, niin nauttikaa kuvista ja jos ette nauti niistä, nii sitte en voi mitää. ♥
How can I feel this way?, In my mind, Kuulumisia, Ystävät