Aluksi – kaksi tuntia ratsastusta on liikaa. Häntäluu kipeänä, jalat aivan turtana ja huomenna sama uudestaan. Oikeastaan tuo jatkuu perjantaihin asti ja olen tietysti siitä onnellinen, että pääsen taas vihdoin ratsastamaan, mutta kaksi tuntia… No, olihan se kivaa laukata kentällä ihan mielensä mukaan, eikä kukaan ollut sanomassa, että ”nosta laukka keskihalkaisijalla ja R:ssä ympyrä laukassa”. Yritän myös parhaani mukaan lukea Harry Potter 4:sta (Liekehtivä pikari), jonka olen jo kaksi kertaa aloittanut ja jättänyt sitten kesken. Mutta koska päätin, että luen kaikki Harry Potterit elämäni aikana, minun on käytännössä pakko lukea se kirja. Ei sillä, ettenkö tykkäisi Harry Pottereista, teksti on hyvää ja juoni kiinnostava ja pala pala. Mutta kirja, jossa on yli 700 sivua saa minut hieman uupuneeksi. Mutta pystyn siihen, jos haluan. Näiden sanojen saattelemana tuohon ”upeaan” otsikkoon. ; ))
Tällä hetkellä elämässäni on yksi ihminen, joka oli ennen paljon mielenkiintoisempi kuin nykyisin. Aluksi tuntui kivalta puhua neljä tuntia putkeen kaikenmaailman asioista, mutta kun toisen osapuolen jutut supistuivat vain poikaystävästään puhumiseen, alkoi jotenkin into mennä. Ja käsitykseni mukaan tämä henkilö on paras ystäväni. Mutta kuvitelkaapa, kun joku tulee facebookiin ja hänen ensimmäiset sanansa sinä päivänä ovat ”arvaa mitä se sano!!!”, tiedät jo, mitä tuleman pitää. Puolen tunnin angstaamista siitä, kuin hänen poikaystävänsä sanoi sitä tätä ja tota ja voi kun se nyt katsoi muita tyttöjä ja bla bla bla. Ymmärrän hyvin, että jollekkinhan se on pakko valittaa, mutta joka ikinen päivä kun tuota kuuntelee, tulee pariterapeutin identiteetti lähimpänä mieleen. Olen joutunut jo kahden eri parisuhteen sivustakatsojaksi, joutunut kuuntelemaan valituksia ja sepustuksia, jotka eivät minua kiinnosta ollenkaan. (Sen toisen annan anteeksi.) Olen kai sellainen ihminen, että jos minulle tullaan valittaa, en sano päin näköä, että ”painu sinäkin nyt kuuseen, eikä kiinnosta!” (tai jotain hieman vakuuttavampaa), vaan kuuntelen tai olen kuuntelevinani hiljaa, enkä rupea aukomaan päätäni. Mutta tuntuu jotenkin siltä, että jos alkaisin aukomaan päätäni, olisin joku skitso ämmä, joka ei pysty pitämään suutaan kiinni edes sekunttia. Ja eihän minun kai tarvitsekaan aukoa päätäni? En tiedä. Ehkä voisin jo tämän vähän yli puolen vuoden kuuntelemisen jälkeen sanoa, että ”minua ei kiinnosta, kerro jollekkin muulle”. Ehkäpä voisin tehdäkin niin.