Otsikko kertoo enemmän kuin tuhat sanaa… No ei, mutta melkein. Eli siis, aamulla meidän ulkomittarimme (hyvähän se on lähteä mittaamaan sisäilmaa… ”ai, plus 20.. no hyvä, että oli noi shortsit tuolla kaapissa” ei siis näin…) näytti -25 astetta ja olin ihan että ”no huhhuh, miksei samantien -40 astetta, niin ei tarvitse mennä kouluun?”. Kohtalo ei ole suonut minulle taukoa opiskelusta ennen kuin ensi viikolla hiihtoloman alkaessa. Kun tulin kouluun (menin suoraan sisälle, vaikka jotkut tyhmänrohkeat lapset siellä liukuivat jäämäkeä alas), muut sanoivat, että heillä oli ollut -27 ja jopa -29 astetta pakkasta. Ja minä kun olin ajatellut, että meillä se pakkasraja ylittyy… Niin sitä aina kaikkea luulee, vaan ei tiedä.
Päivän aikana lämpötila kohosi ties mihin, en katsonut mittaria. Onneksi, sillä pitkä puolen kilometrin matkani oli muutenkin tuskallinen auringon takia. Inhoan talvi aurinkoa. Se ei paista kunnolla, vaan tulee suoraan silmään. Silloin ei voi katsoa ylsö, mutta ei myöskään alas, sillä aurinko osuu suoraan kirkkaan valkeaan hankeen ja silmät sokaistuvat myös lumesta. No, siihen kun vielä lisää kylmän ilman, silmien vuotamisen ja kaiken sellaisen, lopputulos on sokeana säntäily kotia etsien. Ei kovinkaan helppoa, mutta sitähän elämä ei olekaan. Mutta, ei kai sitä auta muuta kuin leikkiä vampyyriä kesään asti ja sanoa, että palan poroksi, jos saan kosketuksen aurinkoon. Kuinkakohan moni uskoisi?
That’s a mold-breaker. Great thninkig!