Siirtykäämme haastesarjan yhdeksänteen osaan. Vaikka tämän piti motivoida minua jollain tavalla kirjoittajana, se on myös hieman rasittanut minua. Tämä haastesarja siis. Mutta sen, minkä on aloittanut, kuuluu tehdä loppuun, joten enköhän selviä kahdesta postauksesta vielä. Joten. (Kaikki stoorini tuntuvat alkavan tuolla sanalla nykyisin… -.-)
En todellakaan tiedä, kuinka minun tulisi tästä kirjoittaa, mutta aloitetaanko vaikka nyt niin, että ihmiset tarvitsevat tunteita. He tarvitsevat tunteita itsensä ilmaisuun ja ihmisten kanssa kommunikointiin. He tarvitsevat tunteitaan päivittäin, jotta tietäisivät, kuinka kuuluu toimia ja mitä elämältään haluavat. (Ja tähän asti ei ole toki kuullostanut siltä, kuin pitäisin jotain luentoa. Anteeksi.) Mielestäni yksi oudoimmista tunteista on, kun tuntee samalla suurta onnea ja samalla myös tuntee haikeutta. Pelkää, että hävittää sen onnen ja tietää, että joutuu joskus siitä luopumaan. Siis esimerkiksi ainakin minun kohdallani on niin, että kun huhti – toukokuussa alkaa odottamaan innolla kesäloman alkamista ja koulujen päättymistä, on sellainen ”olen kohta vapaa hihhuli hei!” ja lentelee paikasta toiseen kesäloman odotusta sydämessään. Sitten, vihdoin ja viimein sen ihana ja kauan odotettu kesä koittaa ja on taas niin onnessaan kun ei tarvitse herätä joka aamu puoli kuusi (no minä herään seitsemältä) valmistautuakseen kouluun jne. Kesäloman puoli vaiheissa alkaa tulla pieni pakokauhu, että ”ei kamala, kohta se kesä loppuu ja en ole ehtinyt tekemään mitään”. Sitten tulee elokuu ja koulut alkaa ja masennus iskee ja voi kamala kun elämä on synkkää. Siksi välillä minulle tulee kesällä, kun on ihana ja lämmin ilma, syvänsininen taivas ilman pilvenhattaraakaa, sellainen onnellinen, mutta haikea olo. Siis, että on ihanaa kun on kesä, mutta kohta tämäkin loppuu. Se on hieman surullista. On haikeaa miettiä aikaa, jolloin oli vielä koko kesäloma edessä, ei vain puolikas. Aikaa jolloin tunsi olevansa oikeasti vapaa, eikä kahlittuna kamaliin painajaisiin koulun alkamisesta. (Näen joka kesäloma ainakin viisi eri unta koulun alkamisesta… -.-) Silloin tulee pakostakin kysyneeksi; miksi kesä ei voisi jatkua pidempään?
Juu… no, yksi tunne myös, joka koskee itseäni aika usein on viha. Siis sellainen hetkellinen, ei sellainen vuosia kestävä viha. Se, kun olet juuri tekemässä jotakin tärkeää ja luulet, että on hyvä rauha keskittymiseen, niin ei, joku pelmahtaa paikalle ja alkaa huutamaan kurkku suorana ja kun sanoo, että ”voisitko poistua?” niin vielä mitä. ”Ei mun tartte lähtee” kuuluu vastaus ja se sama möykkääminen jatkuu. Silloin tekisi mieli huutaa, että ”lopeta jo se meluaminen!”, mutta jos sen tekee, saa vain osakseen tunnin saarnan siitä, kuinka huonokäytöksinen on. Tottakai se toinen saa aina meluta, jos niin tahtoo, mutta itse pitää olla hiljaa joka tilanteessa ja käyttäytyä kuin prinsessa. Juuri sellaiset epäreilut tilanteet saa raivon valtaan. Ja jos omistaa pikkusiskon, kohtaa näitä tilanteita usein… Koska pikkusisko on pienempi ja nuorempi, hänellä on oikeus tulla huoneeseesi möykkäämään ja pöllimään tavaroitasi, mutta sinulla ei ole mitään oikeutta astua jalallasikaan toisen huoneeseen saati hengittää sen huoneen ilmaa. Ikärasismia, sanon minä.
Ja koska en nyt keksi enempää kirjoitettavaa tunteista, päätän nämä kaksi esimerkkiä (huimat kaksi!) näihin sanoihin: kaikki tunteet ovat tärkeitä, mutta rakkaus on niistä se, jota eniten kaipaat.
Haaste, How can I feel this way?