Gloria´s Story

Katsellessani merkintöjäni/postauksiani, tuntuu, että ne lyhenevät kerta kerralta. Hiipuuko innostus, vai jääkö aikaa aina vain vähemmän. En tiedä, mutta yritän silti aina välillä saada aikaiseksi kohtalaisen pitkän postauksen. Toki en halua jaaritella yksityiskohtaisesti päivästäni niin, että joku tätä lukeva kyllästyy jo ensimmäisen virkkeen luettuaan. Tarkoitukseni ei todellakaan ole se. Voisin nyt vaikka tässä kirjoittaa ylipäänsä elämästä. Itselläni on vielä hakusessa tämä ”elämäni kutsumus” jne. En vain käsitä ihmisiä, jotka jo pienestä pitäen tietävät aivan tasantarkkaan mihin ryhtyä. Varsinkin, jos joku pikkutyttö sanoo, että hänestä tulee isona esimerkiksi laulaja ja parin kymmenen vuoden päästä hän on jo listojen kärjessä. Miten se voi olla niin itsestään selvyys? Itse mietin uravalintojani päivästä toiseen, en mitenkään stressaten, mutta miettien silti eri aloja, niiden haittapuolia, sekä myös niitä hyviä. Joskus minusta piti kai tulla poliisikin… : D Joo, ehkä ei kumminkaan. Sitten olen liittymässä armeijaan ja sen jälkeen olen jo täysin valmis artistiksi. Sitten sitä miettii, että jos saa hyviä numeroita, mitä järkeä ”tuhlata” elämäänsä ns. ”kutsumusammattiin”. Jos kuuntelee vanhempien mielipiteitä, huomaa, että tulevaisuuteni arkkitehtinä tai insinöörinä on jo päätetty. Itse en ikinä haluaisi sellaiseksi, vaikka kuinka paljon rahaa tulisi. Vanhemmille toki on tärkeää lapsensa hyvä rahan saanti aikuisena, mutta raha ei aina tee onnelliseksi. Jos päivästä toiseen joutuu tekemään työtä, jota vihaa tai joka ei innosta, saa silti hyvää palkkaa jne, niin mitä järkeä? Mielummin teen ihanaa työtä, jota rakastan ja josta saa sitten hieman niukemmin palkkaa. Ainakin olisin onnellinen.

Tiedän kyllä hyvin sen, että ihmisten pitää maksaa miljoona laskua ja sitten vielä veroja ja päälle omat vaatteet ja ruuat ja muut, eikä käteen jää melkeinpä yhtään rahaa. Tiedän, että ne, jotka sitä rahaa jo saavat ilman näitä kaikkia kustannuksia, joutuvat asumaan ties missä pikku laatikon muotoisissa asunnoissa. Ja uskon, etteivät he pidä siitä. Mutta yksi tosi asia on varma, että elämä on elettävänä vain kerran ja silloin siitä pitää ottaa kaikki irti. Jos joku nyt uskoo, että elämä eletään uudelleen vaikkapa lintuna, niin yrittää sitten siinä lintuna elää hyvää elämää, mutta minun uskoni mukaan oma elämä eletään vain kerran. Siksi virheet ovat välillä sallittuja, oikeaan suuntaan kulkemisesta ja onnistumisesta pitää saada iloita, pitää tuntea rakkautta ja vihaa, olla iloinen ja surullinen, mutta silti, kun lopulta on oman tiensä päässä, pitää olla tunne, että on saanut elämästään jotain irti ja tehnyt oikeita valintoja. Sitten, kun on tyytyväinen elämäänsä, on hyvä lopettaa se. Juu… Tarkoitan siis tällä, että vaikka äitini haluaisi minusta kirurgia (siis whataa???!!!), niin itse haluaisin mielummin kirjailijaksi, koska rakastan kirjoittamista. Olen rakastanut koko elämäni, joten miksi en tekisi sitä myöhemminkin? Toki mieli voi muuttua ja äkkiä tuntua siltä, että mitä ihmettä oikein ajattelin, mutta jos sama tunne säilyy ja on aivan varma, että tekee oikean valinnan, niin mikäs siinä. : D (Älkää kuunnelko vuodatuksiani)